29.11.2013

70100, syksy ja alkutalvi

Vertasi minua yli-ihmiseen, kuvaili sellaiseksi
"Hämmentävää", totesi perään
"Todellakin, hämmentävää",
mutisin enemmänkin itselleni kuin hänelle

Ehkä en ole enää niin keskeneräinen kuin aikoinaan,
kokonaisempi,
mutta silti irrallaan
Leijailen pölyn kanssa,
tiedottomana,
niin kevyenä

Surumielisyys vain ei taida minusta lähteä
Ei se eikä tietynlainen melankoliankaipuu

Toisinaan janoan yksinäisyyttä niin kuin
janoaisin vettä aavikolla
Henkeni tukkoisena ryömin maata raapien kohti sitä

Kuinka huvittavaa onkaan, että juuri melankoliasta
ammennan onnellisuuteni!
Niin kamalan ristiriitaista


18.11.2013

Pelottavan voimakkaita tunteita, joita en edes ymmärrä. Enhän mä ymmärrä


Kyyneleet pyrkii taas mun poskillein.
Keuhkot lamaantuu.
Mun sisintäni kuristaa niin kovaa,
jokin minua suurempi sitä puristaa.
Puristaa kasaan niin, että huudan siitä repivästä tuskasta,
joka pala kerrallaan minut hajottaa.

Mutta mä itke en.
En, vaikka tahdonkin. 

Ajatus Sinusta tuo takaisin taas ne
kyyneleet
muistot 
sen vapinan.

Sen järkyttävän voimakkaan vapinan,
 joka yllättäen iski.
Se säikäytti minut aivan kuten sinutkin.

Hetken sain pitää sut omanain.
Ajatuksissain.

Ei kaipaus kadonnutkaan.
Ehkä kaipaan Sinua,
ehkä ajatusta Sinusta.

Rima ei kosketa enää pohjaa.


Kiitos armaani.

13.11.2013

70100



Tässä kaupungissa eniten käyttämäni sana on 'sielu'.
'Sielu' ja kaikki sen variaatiot.
'Sielukas'
ehkä kuitenkin useimmiten.

Ihmiset ovat kauniita.
Eivät vain kuvissa, vaan myös sielultaan.
Sielukkaat ihmiset ovat kauniita.
He kiehtovat minua, koska ymmärtävät.
Ymmärtävät niin paljon enemmän kuin muut.
Heidän kanssaan pääsen pintaa syvemmälle,
koska heille maailmankaikkeus ei ole absurdi käsite
ja koska heidän mielensä on avoin kaikelle.
Heille kaikki on mahdollista.
Ja sellaisia ihmisiä maailmankaikkeus suosii.

"No siis niin ku... no tiiät Shrekin ja sipulit? Sipulissa on kerroksia!
Sielukkuuskin on vain kerros muiden joukossa. Toisilla sitä on ja toisilla taas ei"
.

Äh, taas näitä ajatuksia, joiden selittämiseen en osaa käyttää sanoja.
Käyttäisin mielummin kuvia, jollei se olisi niin vaivalloista.

Pohdin paljon sitä millainen olen, kun olen valmis minä.
Kun olen tullut siksi parhaaksi minäksi, joka vain suinkin kykenen olemaan.
Kuinkahan paljon se eroaa tästä nykyisestä?
Tämä nykyinenkin, kun tuntuu jo melko valmiilta.
Valmiilta, mutta kuitenkin keskeneräiseltä.






4.11.2013

2012, 86300

Eilen itkin taukoamatta.
Itkin pelosta,
menettämisenpelosta,
riittämättömyydenpelosta.
Itkin ihan vain siitä pelkäämisenkin pelosta.

Pelotti se, että romahdan.
Romahdan ja lausun pelkoni ääneen.
Ja sen myötä menettäisin sinut.

Mutta ainahan ihminen on jotain peljännyt.
Minä ainakin pelkään niin paljon,
etteivät mitkään maailman sanat riittäisi
kuvailemaan sitä tunnetta, jonka koen.
Sitä kuristavaa ahdinkoa mun sielussain.

Muutaman kerran vuodessa tulee se hetki,
kun vain Jippu ymmärtää minua
ja minä häntä.
Ymmärrän kaikki nuo surullisen kauniit sanat,
jotka ovat kuin tunteitani laulettuna
vieraan ihmisen suulla.

~

2013, 70100

Kokonainen vihko täynnä tekstiä ahdingosta,
siitä, minkä Sinä mukanasi kannoit elämääni.
Enkä minä silti ymmärtänyt.
Omaa pahaa oloani,
sitä minä en silloin ymmärtänyt.