23.10.2013

70100

Joskus musta tuntuu,
että valun vain tässä elämässä vaiheesta toiseen.
Valun samalla tavalla kuin maali valuu kankaan pintaa vasten:
suoraa reittiä automaattisella
ohjauksella yhteen suuntaan.
Ilman sen suurempia mutkia.


Mutkattomuudesta huolimatta en tunne jääneeni mistään paitsi.

Täällä ollessani olen löytänyt taas sen kadotetun minäni.
Tai ainakin paloja siitä.
Tämä vaihe tuntuu jotenkin niin unenomaiselta.
Ympärilläni ihmisiä, jotka ymmärtää ja tajuu.

Taas niitä hetkiä elämässäni, kun onni hiipii lähelle
ja mua karmii.
Kylmät väreet juoksee alas mun selkää.
Ehkä mun ongelma on se, etten uskalla olla onnellinen.
En, vaikka se mun toiveista suurin onkin.