”But the thing is this, after a while, you just want to be with the one that makes you laugh. Know what I mean?"

En mä tiedä teistä, mutta mun mielestä Mr. Big osu asian ytimeen.

Kyllä mä tiedän sen miltä tuntuu,
kun ei tunnu miltään.

Hukuta mut unihiekkaan

" Mä tahdon vajota pohjaan.

  Anna mun vajota pohjaan,

  anna mun vajota pohjaan,

  anna mun vajota pohjaan.

  Mariaanien hautaan.

  Ja kerron sinulle sen,

  mitä tarkoitan.

  Etten lauseita valmiiksi saa,

  kun on niin paljon sanottavaa "

Oikeesti oon ihan helvetin onnellinen siitä,

ettei tää johdukkaan vain ja ainoastaan musta.

Samalla kuitenkin pelkään romahtavani.

Vasta ensi vuonna kuitenkin.

Oon yksin papalla Haaparannassa,
lukkojen takana laukkuun mahtuvan
koiran kanssa.
Vaikka tää talo onkin jollain tapaa
karmiva paikka -varsinkin nyt, kun
ulkona tuuli repii puita ja kulkijoiden
tuulipuvuntakkeja, silti mulla on vain
tosi rauhallinen olo täällä.
Aina.

Papan naisystävä oli hankkinut tuon koiran,
jonka kanssa joudun olemaan koko ajan
varpasillani (oon vannoutunut siitä, että
jos käännän sille selän se hyökkää päälle)
Hetken olinkin jo aivan varma, että joudun
lukitsemaan itseni vessaan piiloon tuolta
nelijalkaiselta siihen saakka kunnes
muut tulevat raveista ja kaupoista.
Juuri kun olin päättänyt tulla kirjoittamaan
tänne mahdollisen testamenttini talteen, jos en
tuon olennon kynsistä sattuisi selviämäänkään,
niin mitä se tekee?!
Aivan kuin ois lukenut mun kaikki pahat ajatukset,
se kääntyi selälleen maahan ja tapitti mua valtavilla
silmillään niin hyväksyvästi, että melkein sulin.
Hyrr, jotain hämärää toss on, sen mä vaan sanon.
(:DD)

Toisaalta tää kaikki ahdistaa mua
(taas, yllätys, yllätys),
mutta toisaalta taas joku mussa
käskee vain nauramaan paskasesti
ja menemään täysillä eteen päin.

Tä-tä-tä-tä-täysillä eeeeeteen päin !

Oon viettänyt aamun Kelan sivuja
ja Jyväskylän asuntotarjontaa tutkien.
Valtion tukia ja noiden asuntojen hintoja
katsoessa musta tuntuu, että vuoden
päästä oon todellakin siinä kuuluisassa
tonnikala-makarooni-opiskelijaelämä-jamassa.

Tää kesäkin on kohta ohi, eikä tää nyt oo
niin ihmeellinen ollut, vaikka toisin luulinkin
vielä alkukeväällä.
Inhottavinta on ajatella sitä, että syksyllä
kaikki on jo toisin.
Tää on vähän tällaista ajan kanssa pelaamista,
mutta koitan olla ajattelematta sitä niin.
Se vaan tuntuu niin väärältä olla rajallinen,
tiettyyn ajankohtaan sopiva.
Mutta onhan se ollut tiedossa.

Allt vad man behöver för att få den bästa sommardagen
är öl, nya och gamla vännerna och solen.

Paras viikonloppu pitkään aikaan!
Kaljakellunnassa kukaan ei hukkunut
ja juomia ja aurinkoa riitti kaikille.

Huomenna taas arki ja ruotsin lukeminen jatkuu
(fast jag orkar inte mer.......).
Nyt mä taidan viettää kuitenkin illan leffan ja kotona
makaamisen parissa, puss och kram för alla<3

Oon tänää vissiin vähän liianki täynnä ruotsia
ja "voi että mä tykkään teistä kaikista"-fiilistä....

"You need someone to take care of you. Everybody does."

Kaipaan vääriä,

niitä, joita ei saisi tai pitäisi.

Kaipaan sitä tunnetta, joka

tulee aina neljän (4) lonkeron 

jälkeen. 

Sitä maailmanomistaja-fiilistä,

jonka kanssa olisin valmis meneen

maailman ääriin ja pidemmälle.

Mun suojamuureja on

mahdotonta ohittaa.

Ja mun on mahdotonta niitä laskea.

Vaikka kyllä mä oikeesti oon yrittänyt

ja yritän jatkossakin.

Mut en tahtois enää kolhuja.

En susta enkä muistakaan.

Oispa jo perjantai.

Aivot kaipaa narikkaan.

Voisivat kyllä unohtuakin sinne.

Heli Kajo on ihana ja jotkut lyriikat osuu ja uppoo muhun pelottavankin hyvin,
tää päivä on ollut kamala, mut samalla kans kamalan ihana.

Rakastan mun sisaruksia ihan mielettömän paljon, vaikka välillä olisinkin valmis

taittaan jokaiselta niskat tai lähettämään työvoimaksi Namibiaan.

Vanhimman veljen propsit nousi vaan entisestään siinä vaiheessa, kun se sanaakaan 

sanomatta toi mulle suklaalevyn ja käveli pois.

Ootte ihania ja tärkeitä muistakaa se, vaikken sitä teille suoraan sanokaan.

<3

I'm cool, i'm cool, i'm cool

Mua kuvottaa ja oksettaa.
Oon koittanut sulkee vaan mun korvat,
vaipuu omiin ajatuksiini ja olla piittaamatta.
Mua kuvottaa ja oksettaa se, että ensimmäistä
kertaa mä oikeesti piittaankin.
Enkä pysty kieltämään sitä.

Vittu mä niin vihaan tätä paskaa.

Muistatsä kun mä sanoin sulle sillon kerran, että
ymmärrän erakoita? Ymmärrän sen yksinolon ja
hiljaisuuden ihanuuden.
Taas se hetki, kun haluun vaan paeta.
Antakaa mun mennä ja olla.

Miksi musta tuli se vaikein?
Sitä jaksan kysellä aina uudestaan
ja uudestaan.
Missä meni vikaan?
Vai olikohan se jo valmistusvika?

En saa henkee ja mä tahdon vaan juosta.
Juosta vittuun täältä,
niin teiniangstilta kuin se kuulostaakin.
Mut sitä mä tahdon,
ihan oikeesti.

Lasi maitoo ja huonoksi luokiteltava aamupala ihan vaan sen takia,
että tunnesyöminen on se mun juttu. Toimii.

Mul on hiukset märkinä laineina
mun olkapäillä,
iho kananlihalla kylmästä.

Kaipaan takas Ouluun, mutta samalla en.

Välillä herään miettimään, että mistä oon saanut nää
kaikki ristiriidat, joita omaan mun ajatuksissa.
Niitä on paljon.

Mut nuku sä vain, mä yritän hukuttaa itseni
sillä välin siivoamiseen. 
(imuri, moppi, pyykkikone, tiskit, ikkunat,
lattian vahaus ja mitä näitä nyt on)


Kolmen päivän lapsenvahtikeikka
ei varsinaisesti oo se mitä kaipaan.
 Minä ja lapset? Oh, please no.