Mul on ihan kamala tahto kirjoittaa taas kaikki ajatukset ulos.
Suoltaa ne vaan suoraan tähän ilman mitään kaunisteluja,
mut jotenkin mulla on vain sellainen tunne (kyllähän te tiiätte sen tunteen),
etten onnistu saamaan ajatuksia sanoiksi tai ymmärrettäviksi lauseiksi.
Joka tekstiä lueskellessani tulee vain se fiilis, että:
"Ymmärränkö mä tätä nyt itsekään".
Toisaalta silloin ei sais poistaa niitä tekstejä, koska ehkä sen ajatuksen
siitä tekstistä ymmärtää sitten myöhemmin.
Oivaltaa on ehkä parempi ilmaus.
Jotenkin tuntuu kans, etten osaa enää edes suomenkieltä.
Puhun vaan jotain omaa suomiruotsisiansaksaani
(="Tänää oli kyl ihan jättekul dag") enkä mä edes huomaa.
Huomaa mitään.
Viime aikoina oon miettinyt ihan sairaasti ihmisiä.
Oon ihmetellyt ehkä eniten sitä, että onko oikeesti
niin, että tavoitteena voi olla täydellinen toisen latistaminen
vain sen takia, että oma status paranisi?
En varmaan ikinä tuu ymmärtämään joitain,
mutta ei kai mun tarvitsekaan.
Vaikka toisaalta tarvii.
Tää maailma on kumminkin niin pieni paikka, että lopulta
kaikki aina yhdistyy jotenkin. Jossain vaiheessa.
Sen mä oon todennut ihan tosi asiaksi.
Koulun suhteen musta ois niin hienoo sanoo jotain tyyliin:
"Voi että kun mä oon panostanut opintoihin! Harmi, ku ei
oo ollu aikaa oikeen muulle..."
Todellisuudessa oon oikeesti vaan odottanut.
Tehnyt kaikkee mikä on musta kivaa ja mistä mä nautin.
Ja sit taas odottanut.
Aivan rehellinen ollakseni, mua pelottaa se, että saanko
edes lakkia ens keväänä.
Se ei kuitenkaan pelota niin paljon, että jaksaisin tehdä
täysillä töitä saavuttaakseni sen helvetin yliarvostetun lakin.
Blah, eiköhän sitä läpi mennä, vaikka sitten niillä alimmilla
arvosanoilla. Mut läpi kumminki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti