26.8.2012

Kuuntelen Hectorin Mandoliinimiestä
mummun uusista kaiuttimista,
taustalla sisko lukee ääneen
vanhaa englanninkirjaa.

Tänään katselin typerästi hymyillen
rakastuneita tv:stä
ja söin huomaamattani puoli pellillistä
pannaria, mutta mitä sitten!
Juoksen joskus. Eli en ikinä.

Sain kans puhelun kaukaa,
sillä hetkellä olin ehkä onnellisin.
Nyyh ja angst.
(tähän sydän, jota blogger
ei suostu näyttämään)

Tästä piti tulla ihan helvetin
tekotaiteellinen onnellisuus-
postaus, mutta ainoo asia,
jota nyt haluan on istua
tässä, elää tätä hetkeä,
tajuta kuinka paljon
oikeesti rakastan mun
ihmisiä ja kuinka
onnekas sitä oikeesti
onkaan.

Huhhuh.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti