En minä sinua aio omistaa
En kaulaasi kahlita minuun
enkä eloasi rajoittaa

Sillä tiedäthän sinä,
etten minäkään antaisi sinun
minua kahlita
En sinun enkä kenenkään muun
Tarvitsen tilaani ja hullua yksinäisyyttäni
Erakoitumista asuntooni

Elämäni elän intuitiolla
Hetkiin ja ihmisiin tarttumalla
Toivoen jotain ehkä saavuttavanikin

Sulaa hulluutta!
Sitä tämä eloni on

Sormieni välissä valuvaa hulluutta
Pehmeää elämäneliksiiriä, jota
hitaasti valutan päällesi,
odottaen että ymmärrät saman kuin minä
ja ohikulkijani

Mutta kuinka sinä pelkäätkään kuolemaa!
Ja minä yritän lohduttaa:
" Voi, ei se ole lainkaan kamalaa!"

Sillä niin usein minä olen hetkeksi kuollut
Ja uudelleen keuhkoni ilmalla täyttänyt,
lyönyt sydämeni takaisin tahtiinsa
Eikä se ole ollut lainkaan kamalaa

Äläkä sinä itke hetkiämme,
armaani

Täytä ne mielummin
hymyllä,
onnella
ja naurulla
Niillä tunteilla kuin
ne silloin kerran elimmekin

Ei sinun tarvitse pelätä